Koulukiusatut?

[Isojalka]

Joudun valitettavasti myös sanomaan, että minuakin on kiusattu. Ensin kolmannella luokalla minua kiusasi eräs nelos luokkalainen, mutta siihen puututtiin nopeasti ja se sitten loppui. Kiusaaminen alkoi taas seitsemännellä luokalla, jolloin minua ja minun parasta ystävääni ryhtyi eräs sinä vuonna meidän luokalle uutena tullut vuoden vanhempi poika. Siihenkin puututtiin ja kiusaaminen loppui. Kukaan luokastamme ei pitänyt koko ylä-asteen ajan kyseisestä henkilöstä. Minua kiusattiin vielä 8. luokan kevät lukukaudelta ja 9. luokan syksyn verran, nyt kiusaajana oli eräs toinen luokaltamme, vaikka kiusaajina olikin myös hiukan muutkin luokkamme pojat miinus paras kaverini ja toinen läheinen kaverimme. Vaikka tämä porukka minua kiusasi, pyörisimme tämän porukan kanssa, sillä luokkamme oli ollut aina "ryhmä" eikä paljon omia ryhmiä syntynyt, jos ei nyt lasketa poikien ja tyttöjen ryhmiä. Tämä kiusaaminen oli paljolti homoksi haukkumista ja muuta haukkumista. Myös se oli sellaista että pyydettiin mopoilemaan koulun jälkeen jonakin aikana koulussa ja jos sanoi että ei tule, niin sai haukut että "olet tyhmä kun olet hankkinut mopon kun et aja sillä" tai "et sinä siellä kotona tee muuta kun roikut koneella", vaikka en ole koskaan ollut mikään liiallinen koneen käyttäjä, sillä olen yleensä päivässä koneella ehköä tunnin ja ei minulla edes omaa konetta ole, sillä en usko tarvitsevani omaa. Jos taas suostui tulemaan mopoilemaan (suostuin joskus, koska taisin pelätä että minua haukutaan muuten koulussa) niin välillä haukuttiin että en osaa ajaa mopoa. Tähänkin kiusaamiseen puututtiin eikä enään kiusattu, jos nyt hiukan välillä haukuttiin, kuten hauktun kaikkia leikillä. Siis minua on kiusattu kolmisen kertaa vaikka voin sanoa että kyllä hiukan ala-asteen viimeisinä vuosinakin haukuttiin palo-autoksi, koska punastun todella helpolla. Itseäni ei koskaan kiusattu kuitenkaan fyysisesti ainoastaan henkisesti. Syynä kiusaamiseen taisi olla että olin yksi luokkamme paras koulussa oppimaan, olin ja olen yhä todella ujo,yhä huono keksimään puheenaihetta, yhä hiljainen, en ymmärrtänyt enkä ymmärrä moottoriajoneuvojen päälle (siis eri kiinostusaiheet), enkä vietä paljon vapaa-aikaani kodin ulkopuolella. En ole koskaan oikein välittänyt ihmiskontakteista ja koska pihamme on iso ja omistamme kaiken maailman eläimiä, niin ei ole ollut kiinodtusta lähteä kodista pois.

Tulipas paljon tekstiä. Toivottavasti ei tullut liikaa kirjoitusvirheitä, koska kirjoitin tämän kännykällä.

[yenn]

Arrrrgh.. mulla nii v***u nyppii lukea noita juttuja kun jotkut on ollu kiusattuja.

Mä en oo ite kiusannu koskaan ketään aktiivisesti, ehkä joskus voinu heittää jotain paskaa läppää, mutta oon kyllä sanojani anteeks pyytäny. (Koska oon vaan luonteeltani aina ollu sellanen, et ajattelen itteni muiden asemaan, et miltä mikäki tuntuis.)

Mulla on itellä ollu suht hyvä tuuri.
Ala-asteella ekalla luokalla meinasin joutua kiusatuksi koska mulla oli puhevika, änkytin..mut se muistaakseni kyllä loppu heti kun koulut alko. Jokatapauksessa se oli jo joittenki semmosten tiedossa jotka oli samassa koulussa. Muutettiin onneks jo ennen kun ekan luokan joululoma alko, ja uudessa koulussa meni koko ala-aste aika hyvin. Olin sellanen perustyyppi, ehkä jopa suosittu jos niin nyt voi sanoa. Muutin pieneltä paikkakunnalta Espooseen seiskan alussa, ja sillon oli aikamoinen työ sopeutua..muutamat yritti koulussa lähinnä vi**uilla, mut en välittäny niin se loppu. Ja siis siinä samalla sain kavereitakin, et se varmaan vaikutti aika paljon.
Kun aloin hengata noiden uusien kavereiden kanssa ja piirit kasvo, sain vastaani neljän muijan porukan joka kerran yritti mut hakata(pääsin karkuun ) ja muutenki ne teki kaikkea paskaa..en oikein tänäkään päivänä tiedä mistä siinä oli kyse, mutta nykyään olla tosi hyviä ystäviä ja ne ei kehtaa asiasta puhua. Yläaste meni siis myös aika kivuttomasti, ja sain paljon kavereita alkukankeuden jälkeen.
Tosin nyt vanhemmalla iällä oon huomannu, että ei sillä oo väliä paljonko niitä kavereita on ympärillä, vaan se että keneen sä oikeesti voit luottaa. Oon koittanu parhaani mukaan karsia kavereista ne mädät tyypit, mutta tuleehan niitä vastaan kokoaika..
Nykyään pidän ympärillä vaan muutamat läheiset tyypit joille avaudun. Kun lähen isommalla porukalla ulos, niin en anna itestäni irti oikein mitään.

Elämä opettaa.

[yenn]

Eli siis vaik on ollu muutamia tommosia juttuja, niin kumminkaan koe olleeni kiusattu.
Oon kumminkin nähny pahempia tapauksia niin paljon.
Mut sen tunnustan tehneeni, että jos joku on ollu "ulkopuolinen", niin oon parhaani mukaan saada sen kuvioihin mukaan.
Sitä oon tehny aina, ja teen edelleen..

[yenn]

..jos viel kirjottamaan oppis, EN koe olleeni kiusattu. *huoh* Sori tästä..

[Baloo]

Minua kiusattiin ensimmäisestä viidenteen luokkaan. Reason is unknown. Kavereita ei sillon juurikaan ollut(pieni koulu), joten kukaan ei ollut puolustamassa. Ja nyt se on sitten näkynyt masennuksena ja ahdistuneisuushäiriönä.

[Froggie]

Itse lähinnä kiusasin kiusaajia ja puolustin heikompia :/ Ala-asteelta saakka..

[icycold]

Lapset on julmia, tottahan se on..

Täson mun tarina kiusatuksi tulemisesta, lukekaa ken jaksaa, aivanpa sama mulle.


Olin ala-asteelle tullessa varsin puhelias ja itsevarma nuori neito, ylipainoa toki oli, mutten ajatellut sen olevan niiiiiiin kamalaa. Mutta kaikkipa tietenkin muuttui. Koko luokkani pojat kiusasivat, haukkuivat, piilottelivat tavaroita, heittelivät purkkaa hiuksiini, tönivät yms. Samaa teki tytötkin, mutta vain selkäni takana "puukko heilui ja lujaa!". Leikkivät että olivat kavereitani, mutta kun selän käänsi, paskaa tippui niskaan. Oman kylän pojatkin haukkuivat minua ylipainon takia. Isseekin kotona muistutti aina että mahaa löytyy, joten enpä päässyt siitä kotonakaan eroon.
Ystävystyin kolmannella luokalla luokkani hiljaisimman tytön kanssa, jolla ei oikeastaan ollut kavereita. Meistä tuli parhaat ystävät.
Sittenpä sattui että pökerryin neljännellä luokalla koulun pihaan ja kaaduin naama suoraan asfalttiin. Hammas lohkesi, huuli halki ja verta joka paikassa. Kukaan ei tehnyt mitään, kaikki seisoivat ja tuijottivat suu auki. Sain itse juosta hammaslääkäriin neljänsadan metrin päähän, eikä kukaan ilmoittanut opettajalle mitään missä olen.

Ylä-asteella meno jatkui samallalailla, likat puukotti selkään ja poijjaat huusivat, haukkuivat, yms tekivät kaikkensa että oloni olisi kurja. Olin edelleen hieman ylipainoinen ja asuin maalla, joten se riitti kiusaamisen aiheeksi.
Sitten tapahtui kova romahdus kun kahdeksannella luokalla tämä hiljainen tyttö jonka kanssa olin ystävystynyt alkoi juomaan alkomahoolia ja polttamaan tupakkaa. Itse en ollut vielä kovin aiheista kiinnostunut, jotenka hän jätti minut kuin nallikalliolle, teki uusia "suosittuja" ystäviä. Alkoi huuto ja vauhkoaminen ihan tyhjstä. Hieno ystävyys päättyi ilman oikein minkäänlaista hyvää syytä. Nyt samainen hiljainen tyttö levitteli minusta perättömiä juoruja ja puukotteli selkään minkä kerkesi ja vei kaikki muutkin sellaiset ihmiset pois ympäriltäni joittenka luulin olevan ystäviäni. Se otti todella lujaan.

Samanlainen kiusaaminen jatkui jopa rippileirillä. Yhden pojan kanssa tulin hyvin juttuun, joten se piristi.

Yhdeksännellä luokalla olin aivan yksin, koko luokan tyttöjen naurun kohde. Yksi luokkani likka tuli välillä juttelemaan, hänellä ei ollut mitään minua vastaan, mutta silti olin yksin kaikkien niiden muiden suosittujen ihmisten keskellä. Pojat olivat vähentäneet kiusaamistani, kun paino alkoi tasaantua ja lapsen pyöreys hävisi(Tilalle tuli toisellainen pyöreys;)).
Yhdeksännen luokan loppupuolella itsekkin kiinnostuin alkoholista ja tupakan poltosta ja tein pari tyttökaveria taas, he olivat minua vähän vanhempia, mutta kuinkas ollakkaan taas puukotettiin selkään ilman minkäänlaista syytä.

Kauppiskaan ei mennyt aivan kivuttomasti. Tein vähän vajaa kymmenen kaveria kahtena alku vuotena joista enää yhteen pidän yhteyttä. Yksi vaipui unholaan ja loput puukotti selkään pahemman kerran!! Ja taas alkoi tämä naisten välinen selkäänpuukotus, nimittely, perättömien juorujen levittely ja löysinpäs oikein purkkaakin jälleen hiuksista, jesss.
Mutta löysinpäs silloin kauppiksen toisena vuonna silloisen pitkäaikaisen poikakaverin joka auttoi silloin jaksamaan vaikkei koulun käynti voinut vähempää kiinnostaa...

Talouskoulussa olin hyvin varautunut eikä minua huvittanut edes yrittää tehdä uusia ystäviä, mutta kyllä niiden ihmisten kanssa juttelee ja vaihtaa kuulumisia jos kaupungilla tulee vastaan. Talouskoulu oli muutenkin vähän hassua aikaa omituisten ihmisten takia

Olen ollut hyvin naisvaltaisissa ammateissa ja sama selkään puukotus jatkuu. SIIS MIKÄ HEMMETTI MEITÄ NAISIA RISOO!?!?!? Aivan puosta sanon minä.

Ja nyt pian pitäisi olla ala-asteen luokkakokous. Huvittaisi kyllä mennä katsomaan mitä niille pa**inaamoille kuuluu ja aukoa päätään oikein kunnolla jos vielä jotakin sanomista tulisi. Melkein kukaan vanha luokkalainen minua ei enää edes tunnista (olen vissiin muuttunut aivan mälyttömästi) vaikka tulisin kaupungilla vastaan ja kyylättäisiin kymmenen minuuttia toisiamme. Yksikin entinen kiusaajani yritti iskeä minua baarissa, nauroin vain naama punaisena ja käskin heittää voltin ja mennä kotiansa.
Nykyään tämä hiljainen tyttö johon tutustuin kolmannella luokalla ei ole enää niin hiljainen ja kyselee kuulumisiani siskoltani jotka sattumalta näkevät jossakin. Haluaisi kuulemma olla taas ystäviä.. Anteeksi annan, mutten koskaan unohda.

Ylä-asteen jälkeen olen ollut erittäin erittäin Erittäin varautunut kun tapaan uusi ihmisiä ja monet siitä on maininnutkin, mutta sitten kun huomaan että voin luottaa ihmiseen annan paljon irti itsestäni, vaikka menneisyys ilmoittaa että pitäisi jatkaa varautunut- linjaa.

Nyt minulla on vajaa kymmenen hyvää miespuolista ystävää ja vain kaks naispuolista ystävää (toinen oma siskoo )) ja maailma on saanut rauhan!

Tässä oikeastaan koko stoori, ikinä en ole sitä kokonaisuudessaan kertonut kenellekkään tai kirjoittanut mihinkään. No joo, se on kyllä pitkä....

Mutta itsenäinen, vahva (ja ei vissiin mitenkään pahan näkööönen) nainen kasvoi, vaikka mitä jännempää paskaa tuli niskaan..


So long suckers!

[Clover]

Miten voit antaa anteeksi, jos et koskaan unohda? Menneysyyden taakse jättäminen ja siellä tapahtuneiden inhottavien asioiden anteeksi antaminen on suurin siunaus, mitä voit saada. Olen itsekin koulukiusattu, neljännestä luokasta lähtien. Olen myös kokenut kuinka petollisia tyttöpuoliset kaverit olivat, jäin 14-vuotiaana täysin ilman ystäviä ja yksi parhaimmista hylkäsi minut aivan täysin. Se oli todella rankkaa teini-ikäiselle. Sen lisäksi jouduin kokemaan kotona joka päivä henkistä pahoinpitelyä, mutta olen kaiken sen antanut anteeksi. Muistot minulla on, mutta en näe niitä enää niin negatiivisessa valossa, kun olen ymmärtänyt etteivät ne ihmiset sinä aikana tienneet mitä tekivät. He vain reagoivat sosiaalisten paineiden ja omien henkilökohtaisten ongelmien takia. Mikään näistä ei siis johtunut minusta. Minä olin hyvä, muut eivät vain ymmärtäneet. Siksi annan heille anteeksi. Koko sydämestäni.

Haluaisin tietää, mitä saisit itsellesi siitä, jos menisit ilkkumaan vanhoille luokkakavereillesi/kiusaajillesi? Tulisiko sinulle parempi mieli? Tulisiko heille parempi mieli? Entä, jos koittaisisitkin tehdä tilanteesta positiivisen. Näyttäisit ettet enää mieti ja roiku ikävissä muistoissa, vaan olet mennyt eteenpäin, koska ihmiset muuttuvat. Hekin ovat saattaneet ymmärtää kuinka hölmöä kiusaaminen oli ja aikuistuneet. Jos ei, silloin voit tyytyväisenä olla tietoinen siitä, etteivät he osaa mennä elämässään eteenpäin, mutta se ei vaikuta sinuun millään tavalla. Pystyt silti olemaan normaali ja ihminen ihmiselle, koska heidän olotilansa ei tarvitse vaikuttaa sinun hyvään oloon.

Toivottasti tarinasi kirjoittaminen auttaa sinua siirtymään eteenpäin tapahtuneesta ja voit aloittaa elämään elämääsi kevyempänä ja iloisempana ilman menneisyyden haamuja. : )

[icycold]

En edelleenkään kaipaa sitä nettipsygologisointia/ -psykiatrisointia.
Itseasiassa uskon pahaan ja hyvään karmaan - kaikki saavat sen mitä ansaitsevat-
En menisi itse ilkkumaan kiusaajiani, mutta jos HE tulisivat nyt minulle päätään aukomaan, sanoisin suorat sanat enkä jäisi rannalle ruikuttamaan. Itselleni jäisi huono mieli siitä etten ole itseäni puollustanut kyseisessä tilanteessa. kiusaajasta jolle sanoisin suorat sanat ajattelisin "se joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön"
En koskaan menisi ketään haukkumaan tai kiusaamaan, jos minulle ollaan mukavia niin minäkin olen mukava, jos ei niin
osaan myös itsekkin olla julma, mutten tekopyhä.

Niinkuin sanoin "anteeksi annan mutten koskaan unohda" - Anteeksi voin antaa, mutta paluuta entiseen ei ole.

Eikö se niin ole että kun on parisuhteessakin perusluottamus mennyt; ei voi olla parisuhdetta <--Anteeksi voi antaa muttei koskaan unohtaa, tässäkin tilanteessa!

Kiitos ja kuittaus.
Ja nyt sitten minun psykiatrisoimiset sikseen siellä.

[Clover]

Juu, niinkuin vastasin edellisessäkin, tarkoitukseni oli vain hyvä. : ) Enkä taaskaa ole nähnyt aikaisempia viestejä, ainoastaan sinun viestisi, joka on hyvin omituista. :o Tarkoitukseni oli vain luoda positiivisempaa ajattelua : ) Pyydän anteeksi tässäkin tapauksessa, jos vastaukseni jollain tavalla ärsytti sinua.

[Merey Celeste]

ala ja ylä-asteella mua kiusatiin simälasejeni ja kotiolojeni vuoksi, jokus ylä-asteella kiusaamine loppui kun oppivat tunteen minut paremmin.

[Sanchez]

Enemmän tai vähemmän kiusattiin luokat 1-8. Erittäin harvoin mitään fyysistä. Ysiluokalle mentäessä kaksi pahinta kiusaajaa lähti pois luokaltamme joten tilanne helpotti. Lukiossa luokkahenki oli sen verran hyvä, ettei kiusaamista varmasti olisi suvaittu, siellä oli pari sellaista tyyppiä jotka varmasti olisivat puuttuneet asiaan. Pari ala/yläaste-aikaista kiusaajaa tuli samaan lukioon, mutta siellä jättivät rauhaan. On niin hankala nykyään muistaa aikaa ennen kiusaamista, että on paha sanoa johtuiko kiusaaminen ujoudestani vai ujous kiusaamisesta. Peruskoulun aikana kiusaajia oli sen verran useita eri aikoina, että luulen kyllä että itsessäni on jokin piirre, josta kiusaajat tunnistavat helpon uhrin.

Ekalla ja tokalla luokalla pari kertaa kerroin opettajalle ja kiusaaminen loppui hetkeksi, yleensä en kertonut. Tuotakin on jälkikäteen hankala selittää miksi se kertominen on niin vaikeaa. Kuvitteliko sitä itse olevansa jotenkin osasyyllinen vai? Itse muistelen vain, etten halunnut vanhempieni tietävän, se tuntui jotenkin niin häpeälliseltä ja ajattelin kai heidän pettyvän minuun. Tuo kiusaaminen todellakin jätti jälkensä; minusta tuli ujo ja syrjäänvetäytyvä, ihmisiin luottaminen on välillä hankalaa, kun ihmiset nauravat oletan heidän nauravan minulle jne. Olen päässyt noista tunteista eroon vain osittain.

Tuntuu aika epäoikeudenmukaiselta ajatella että yleensä ottaen noilla kiusaajilla varmasti menee paljon paremmin kuin heidän uhreillaan. Kiusaajat kuitenkin ovat sosiaalisia ja sanavalmiita, heillä riittää ystäviä, he saavat suupaltteina helposti töitä, heille seurustelukumppanin löytäminen ei tuota vaikeuksia eikä heille jää mitään traumoja. Uhrit taas kantavat tuota taakkaa vuosia, jotkut koko elämänsä. Itse en kuitenkaan ajattele että nuo kokemukseni ovat joku kaiken kattava tekosyy ongelmilleni. Ujous saattaa johtua ainakin osittain siitä, mutta se, yritänkö päästä siitä eroon, on kiinni vain itsestäni.

Luulen että tällä foorumilla on suhteessa enemmän kiusattuja kuin maassa yleensä, kun äänestystulosta katsoo. Tiedä sitten mistä johtuu. Ovatko paranormaalista kiinnostuneet niin selvästi erilaisia että joutuvat sen vuoksi silmätikuiksi vai onko paranormaalit jutut toimineet pakokeinona karusta todellisuudesta?

En ole ikinä puhunut tästä kellekään ja täytyy todeta että tuntui hyvältä päästä avautumaan.

[Tommazo]

Kyllä. 10 vuotta hakattiin ja haukuttiin joka päivä. Kuulemma puhuin omituisesti ja kävelin vammasesti. No, ei kai ihmekään, kun on synnynnäinen jalkavamma. Tosin, en itsekään sitä silloin tiedostanut että olisi siitä johtunut. Tästä aiheutui se, että ns. sosiaaliset vuorovaikuttamisen taidot jäivät melko puutteellisiksi. Ei ollut mulla kouluaikana kuin pari kaveria, ja hekin olivat myöhemmin eri kouluissa. Tää on aiheuttanut ongelmia myöhemmin nyt aikuisiällä. Nyt on ikää kohta 30. En oikein tunne itseäni, kun olen ollut aikuisiällä niin paljon humalassa. Selväpäisinä kausina olen kamalan syrjäänvetäytyvä. No, on niitä varmasti pahempiakin. Tavallaan kyllä viihdynkin yksin. On sellaisia harrastuksia. Kitara, lukeminen, kävelylenkit...

Olisi tietty kiva, kun osaisi olla sosiaalinen selvinpäinkin. Nyt olen neljättä viikkoa raittiina.

No, tästä nyt vois kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja alkaa mennä asian vierestä. Ennen häpesin enkä kehdannut kertoa että olen ollut koulukiusattu. Nykyään kerron siitä about kaikille, ja ajattelen, että so what. Ajatelkoot muut mitä ajattelevat. En ole ainut, sen tiedän.

Se vaan, kun aina sanotaan että kiusaajista tulee juoppoja ja rikollisia yms. luusereita, niin kyllä se on niin, että niin voi tulla kiusatustakin. On itse tullut aikuisiällä tehtyä vaikka mitä paskaa ja oikeudessakin joutunut syytetyn penkillä istumaan, hyvä ettei linnaan ole joutunut... Joopa joo.

No, pääasia että itse tajuaa mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. Jotkut viisastuu, toiset ei.