Kuolema

[Aurelia]

En ole pelännyt kuolemaa sen jälkeen kun regressioterapiassa koin kuolemanjälkeisen "välitilan." Tunne oli erittäin miellyttävä ja lisättäköön etten uskonut koko juttuun ennen kuin koin sen itse enkä osannut sitä enää mitenkään tieteellisin keinoin selittää.

Keskustelin pari viikkoa sitten erään ihmisen kanssa joka kuoli onnettomuudessa ja koki siinä yhteydessä ruumistairtautumisen ja eräänlaisen kertauksen elämästään ja hänen henkimaailman ystävänsä kertoivat hänen oppineen sen elämän läksyn. Hän sai valita palaako elämään maan päällä vai henkimaailmaan ja hän päätti elää ja omistautua elämässään kehittymiselle ja tarinansa kertomiselle.

Keskustelu oli todella hieno vaikken itse ole kristitty ja hänen voimakas uskonsa tuntui jollakin tapaa pelottavaltakin.

Kysymys siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ratkeaa vain kuolemalla joten koetan pitää mieleni avoinna vaihtoehdoille. Totuus selviää aikanaan ja olen sen valmis ottamaan vastaan oli se mitä hyvänsä.

[Jaarno]

Heh. Vähän aikaa ihmettelin kun kertoit keskustelleesi pari viikkoa sitten autokolarissa KUOLLEEN kanssa. Ilmeisesti oli kyseessä "melkein kuolleen" kanssa?

Turhaan kai sitä miettii mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Joskus se sekin selviää. Tämä ainoa elämä nyt kannattaa ihan siihen elämiseen käyttää.

[heartyhug]

Luin kerran yhtä kirjaa (en muista nimeä), josta muistan sellaisen pätkän, jonka mukaan kuulema jokaisen elämä jatkuu kuoleman jälkeen huolimatta siitä, mitä elämänsä aikana on tehnyt. Tai ainakin jotain sen tapaista, että kaikki ei lopu siihen. Täytyykin löytää toi kirja jostain.

[Wespa]

Kuolema on kaiken alku, se on uusi syntymä. Ja kuinka hienoa se onkaan kun aina on luullut, että siihen loppuu kaikki.

[Zrud]

uskomuksen puoellehan toiki menee.... saaha sitä uskoo mut ei se välttis silti oo titta : /

[ShadowPeople]

Itse olen täysin sujut kuoleman kanssa, ei pelota eikä mitään. Tulee kun tulee, ja sittenpä selviää asiat jos selviää

[Zrud]

Nimenomaan. Samalla kannalla Shadowpeoplen kanssa... turha sitää o pelätä... pelosta nämä kaikki kuolemanjälkeisten elämienkin ideat o syntyny. ku eivät halua myöntää että se o tässä ja nyt.

ihmisyyden heikkouksia.

[Vic Rattlehead]

Nimenomaan. Samalla kannalla Shadowpeoplen kanssa... turha sitää o pelätä... pelosta nämä kaikki kuolemanjälkeisten elämienkin ideat o syntyny. ku eivät halua myöntää että se o tässä ja nyt.

ihmisyyden heikkouksia.

Täysin samaa mieltä. Ihan kun se nyt mikään kauhea asia tästä paska läjästä olis pois päästäkkään... Mulle olis pikemminkin helvettiä ajatuskin siitä, että joutusin täällä olemaan yhtään pidempään kun ikä sallii...

[heartyhug]

Kuolema on kaiken alku, se on uusi syntymä. Ja kuinka hienoa se onkaan kun aina on luullut, että siihen loppuu kaikki.

Näin itsekkin haluan ajatella.

[Hopeapaju]

Liekö kyynistymiselleni sitten syynä se, että perheessä ja suvussa on tapahtunut sekä äkillisiä kuolemia että itsemurhia, mutta kuolema on yhtä vaikeasti ymmärrettävissä kuin elämä. Kun kerran emme voi ymmärtää edes kaikkea sitä, mitä ympärillämme tapahtuu (esimerkkeinä vaikka ihmissuhteiden pieleenmeno/onnistuminen, hyvä ja huono elämä sekä teodikean ongelma. Valitkaa niistä.), niin tarvitseeko yrittää ymmärtää elämän olotilan muutoksen jälkeistä vaihetta?

Helpointa on sanoa, että jokaiselle se tulee, enkä usko että meillä on tarvetta huolehtia asioista enempää kuin on tarvis. Jotku sanoisivat, että ateisti nukkuu paremmin. Minä olen vain sitä mieltä, että kun kerran emme täällä, tässä muodossa, tiettyjen ihmisten ympäröiminä, tietyissä olosuhteissa ja ympäristöissä, ole ikuisesti, niin elää kannattaa täysillä. Tai ainakin tavalla, johon on itse tyytyväinen.

Kaunein kuolemistapa olisi tietysti jäljettömiin katoaminen.

[Tähtiensusi]

Kaunein kuolemistapa olisi tietysti jäljettömiin katoaminen.

Miksi?

[Hopeapaju]

Kaunein kuolemistapa olisi tietysti jäljettömiin katoaminen.

Miksi?

Tämän voikin ymmärtää useammalla tavalla. Miksikö? Minun piti miettiä siihen syytä kauemmin kuin kuolintapaa. Syitä on erilaisia. Ne eivät ole järjestyksessä.

Ensin mainittakoon vaikka se, että mikäli emme kuollessamme jättäisi jälkeemme minkäänlaista ruumista, se voisi joillekin ihmisille vahvistaa heidän uskoaan siitä, että jotakin on myös kuolemisen jälkeen. Tietysti joidenkin mukaan myös sielu/olemus/mikälie palaa takaisin lähtöpaikkaansa, mutta tämä olisi kokonaisvaltaisempaa.

Se olisi ikään kuin konkreettinen lähtö, sillä nythän tyhjä kuori, ruumis, ei vain muistuta läheisiään henkilöstä, johon se oli sidoksissa, vaan myös näyttää heille pahimmassa tapauksessa ruumiin sen kuolinhetkisessä tilassa. Se ei välttämättä ole kaunis näky, eikä ainakaan minulla ole mitään halua nähdä elämäni tärkeimmän ihmisen ruumista sen jälkeen kun hän ei siinä enää ole "läsnä". Muistot ja mielikuvathan ne muutenkin pitävät kuolleet läheiset mielissämme. Ruumis herättäisi vääränlaista kaipausta ja surua, joilta "kuolleet" ainakin sekä tositarinoiden että fiktion mukaan haluaisivat meidän säästyvän.

Tämä saattaa ehkä olla hieman itsekäs näkökulma, mutta ainakin he, joiden lähipiirissä on hautajaisia tai vastaavia järjestelty, tietävät, kuinka raskas kokemus tällaisten tilaisuuksien järjestäminen voi pahimmillaan olla. Taakka ei nyt välttämättä ole vain materiaalinen, valuuttasidonnainen, pinnallinen tai emotionaalisesti liian voimakas, mutta tarkoitan, että mikäli ei olisi mitään ruumista, ei vastaavia kokemuksiakaan käytäisi läpi.

Tietysti tässä vaiheessa täytyy varmaan tehdä selväksi myös se, mitä katoaminen kuolintapana edellyttäisi. Rakkaimpien ihmisten vähintään pitäisi olla asiasta tietoisia. Se olisi mahdollista, mikäli erään ajattelutavan mukainen "kolmen päivän varoitusaika" olisi tosi. Siinähän ihmisestä poistuu osa aiemmin, ja ihminen pystyy aistimaan, milloin tämä yhden osan poistuminen on tapahtunut tai milloin sitä ei enää ole, jolloin on mahdollista alkaa tehdä valmisteluja lopunkin olemuksen lähtemiseen.

Ehkä hieman morbidi teoria, mutta kysymyksiin on tapana vastata.

[Tähtiensusi]

^Hyviä mietteitä!
Mutta olisihan se vähän pelottavaa jos yksin asuisi, ja joku kerta se henkilö olisikin kokonaan poissa.. Siinä sitten miettisi, että onko hän kuollut vai kenties lähtenyt jonnekin. Sama juttu muissakin aavistamattomissa kuolemissa.

[Vic Rattlehead]

Hopeapajun kuvailema kuolema tuskin helpottaisi sitä tärkeästä ihmisestä eroamista, vaan päinvastoin sillä luulen, että siinä se kaipaus vasta syntyisikin kun ei ole mitään varmuutta, että onko tää yksilö palautettavissa elävien joukkoon siitä jostakin ihme paikasta mihin hän sitten katosikin. Nyt kun sää näet sen raadon nokkas edessä, se on aika varmaa, että ei se siitä enää silmiään avaa. Koko kuoleminen saisi täysin uudenlaisia mystisiä piirteitä, joita on jo nyt säälittävän paljon.

Koen joskus todella syvää myötähäpeää olla ihminen, tämän saatanan kuoleman pelkäämisen ja mystisoinnin takia. Miksi se nyt helvetti soikoon on niin vaikeeta sisäistää ajatus, että me ollaan kaikki yhtä turhaa paskaa, ellei sitä turhinta, mitä evoluutio on koskaan luonut. Miksi tän paskan pitäisi jatkua vielä sen pitkän ja tuskallisen polun jälkeen mitä tää eläminen on? En voi käsittää.

Onhan se tietysti mielenkiintonen ajatus, että elämä olisi joku jatkumo, joka ei lopu vaan jatkuu aina välillä uudelleen syntymisen jälkeen, mutta ajatuksena se on niin turha ja absurdi, että jos todellisuus niin olisi, en väitä ettei se olisi mahdollista, se tekis elämisestä entistä turhempaa kuin se jo on.

Mua pikemminkin lohduttaa ajatus, ettei tätä paskaa tarvi sietää kun hyvällä tuurilla siihen pappa ikään asti ja sitten pääsee ikuiseen rauhaan. Ja jos paljastuu, että elämä kumminkin siitäkin vielä jatkuu niin tulen tappamaan itseni niin monta kertaa, että todellakin saan sen rauhan, jonka jokin käsittämätön voima yrittää evätä jatkamalla mun elämääni loputtomiin.

[Trauma]

En ole varma olenko koskaan postannut tähän topiciin mitään, mutta ainakin nykyään uskon johonkin kuolemanjälkeiseen, jos en ole niin aina tehnyt. Offtopicina ja päivityksenä uskomuksiini (joista en ole kirjoittanut pitkiin aikoihin) uskon myös kohtaloon ja hieman karmaankin.

En vain jaksa miettiä ko. asioita liikaa, enkä etsi mitään totuutta mistään asiasta. Se luo pitkälti jännitteen elämääni, jonka ansiosta minulla ei koskaan ole tylsää, olen elämäniloinen, enkä tunne oloani enää tyhjäksi.

[Hopeapaju]

Katoaminen saattaa kyllä olla melko itsekäs tapa poistua joissakin tilanteissa, etenkin niissä yllättävissä tapauksissa. Tärkeimpien ihmisten tosiaan pitäisi ainakin tietää, mikäli näin kävisi, eikä asiasta puhumisen pitäisi olla yhtä ongelmallista kuin itsemurhasta, sillä sama asiahan se ei ole. Itselleni se sopisi kuitenkin parhaiten.

Offtopicina ja päivityksenä uskomuksiini (joista en ole kirjoittanut pitkiin aikoihin) uskon myös kohtaloon ja hieman karmaankin.

En vain jaksa miettiä ko. asioita liikaa, enkä etsi mitään totuutta mistään asiasta. Se luo pitkälti jännitteen elämääni, jonka ansiosta minulla ei koskaan ole tylsää, olen elämäniloinen, enkä tunne oloani enää tyhjäksi.

Ei huono tapa. Mutta koska emme kuitenkaan oikeasti tiedä mistään mitään, spekuloikaamme vähän.
Haluan nostaa esille vähän kohtalo- ja karma-aiheita. Te, jotka niihin uskotte, ja erityisesti te, joiden elämään ne eivät kuulu, kuinka niitä miellätte? Miten karma ja kohtalo vaikuttavat siihen, miten elämme ja kuolemme?

Itselläni ei ole mitään varmuutta siitä, kuinka paljon elämäni suuntaan vaikuttaa se, että päätänkin jäädä aamulla nukkumaan pidemmäksi aikaa, jätän menemättä tiettynä hetkenä johonkin tai päätän vaikka rakastaa jotakuta. Eli onko elämäni ennalta suunniteltu ja itseni vai jonkin/jonkun toisen tahdon voimasta?

Saatamme hyvinkin olla yksin. Kuoleman jälkeen. Mikäli sitä ykseyttäkään on enää jäljellä.

Ja Rattlehead: Ei elämää tarvitsekaan käsittää. Sitä voi vaan katsellakin, kuinka ihmiset kaatavat paskaa omaan ja toistensa niskoihin. Tai sitten voi vaan miettiä, että kun missään ei ole järkeä, niin ehkä siinä ei tarvitsekaan olla järkeä. Shit happens. Sometimes. Live it. Tällä hetkellä ei ole muutakaan.

[Wespa]

Se on kivaa kun asiat menee huonosti, muuten ei olisi mitään korjattavaa. Se on hienoa kohdata se oma voima ja vastuu, että asioille voi tehdä jotain, eikä vaan kärsiä sitä kun "ei voi tehdä mitään" tai kun "ei halua tehdä mitään" tai kun (tähän x -tekosyy). Kaikki huonot asiat on havainnointeja siitä mitä kohti voi itse mennä. Jos huomaat, että inhoat väkivaltaa niin se on merkki sinulle siitä että näet itsesi väkivallattomana ja ihannoit sitä todellisuutta. Sen voi ottaa tietona ja siirtyä siihen suuntaan, vaikuttaa asioihin omalla tavallaan, ei tarvitse koko maailmaa pelastaa, mutta voi ainakin itse pyrkiä olemaan se mikä sisimmässään juuri sillä hetkellä on ja nauttimaan... Joskus pelkkä sanakin saattaa muuttaa suuriakin asioita...

[Vic Rattlehead]

Ja Rattlehead: Ei elämää tarvitsekaan käsittää. Sitä voi vaan katsellakin, kuinka ihmiset kaatavat paskaa omaan ja toistensa niskoihin. Tai sitten voi vaan miettiä, että kun missään ei ole järkeä, niin ehkä siinä ei tarvitsekaan olla järkeä. Shit happens. Sometimes. Live it. Tällä hetkellä ei ole muutakaan.

Im not sure about the point here, but........

Mielestäni, kaiken maailman teorioiden luominen, joka helpottaa heikkoa mieltä elämään, on "elämän käsittämisen yrittämistä". Se, että tiedostan, että todennäköisesti se on tässä näin, tämä one and only, ei mitään jatkumoa, toisia mahdollisuuksia jne. on vaan asian nielemistä, en yritä sitä ymmärtää luomalla teorioita, mikä elämän tarkoitus ehkä on ja mikä kuolemisen tarkoitus ja mitä sen jälkeen on. I just do live it.

En ymmärrä miten tää ei tullut selväksi mun kirjoituksessani tai mun mahollisissa aikasemmissa muiden aiheiden kirjotuksissa, mutta eiköhän tuo selvennä.

[Verninia]

Hän lähti yllättäen. En ehtinyt edes hyvästellä. Yhtäkkiä maantiellä oli tunnistamattomaksi muuttunut kasa ihmistä. Miksei hän koskaan puhunut?? Olisimme yrittäneet auttaa!! Jälkeenpäin näen kaiken selvästi: merkit hänen käytöksessään, oireet, jotka olisi pitänyt huomata. Aina, kun jollain on punainen talvitakki, meinaan juosta perään ja kysyä kuulumisia. Joskus kuvittelen näkeväni hänen kasvonsa ja jään tuijottamaan, en yksinkertaisesti voi lopettaa. Petyn, kun muistan ettei hän enää ole tässä todellisuudessa. Joskus saatan kirjoittaa tekstiviestin ja etsiä numeroaan puhelimen muistista.

Minä tiedän, että hän oli läsnä silloin, kun meidät lakitettiin ylioppilaiksi. Näin vilahduksen molemmilla puolin portaikkoa. Tiedän, että hän on kuullut hiljaiset ja toisaalta pimeään huudetut kysymykset ja terveiset. Tiedän, että hän on katsonut untani. Tiedän, että hän oli siellä kirkkomaalla valkoisissa vaatteissa eräänä syysyönä, jolloin minä en nostanut katsettani maasta.

Hän lähti yllättäen. Kohta siitä tulee taas vuosi lisää. Yksi vuosi lisää muistikirjoihin ja kalentereiden mustiksi maalattuihin päiviin...

[Vic Rattlehead]

Hän lähti yllättäen. En ehtinyt edes hyvästellä. Yhtäkkiä maantiellä oli tunnistamattomaksi muuttunut kasa ihmistä. Miksei hän koskaan puhunut?? Olisimme yrittäneet auttaa!! Jälkeenpäin näen kaiken selvästi: merkit hänen käytöksessään, oireet, jotka olisi pitänyt huomata. Aina, kun jollain on punainen talvitakki, meinaan juosta perään ja kysyä kuulumisia. Joskus kuvittelen näkeväni hänen kasvonsa ja jään tuijottamaan, en yksinkertaisesti voi lopettaa. Petyn, kun muistan ettei hän enää ole tässä todellisuudessa. Joskus saatan kirjoittaa tekstiviestin ja etsiä numeroaan puhelimen muistista.

Minä tiedän, että hän oli läsnä silloin, kun meidät lakitettiin ylioppilaiksi. Näin vilahduksen molemmilla puolin portaikkoa. Tiedän, että hän on kuullut hiljaiset ja toisaalta pimeään huudetut kysymykset ja terveiset. Tiedän, että hän on katsonut untani. Tiedän, että hän oli siellä kirkkomaalla valkoisissa vaatteissa eräänä syysyönä, jolloin minä en nostanut katsettani maasta.

Hän lähti yllättäen. Kohta siitä tulee taas vuosi lisää. Yksi vuosi lisää muistikirjoihin ja kalentereiden mustiksi maalattuihin päiviin...

Sepäs kuulosti runohtavalta. Was it supposed to?