Luonnonhenget
Lähetetty: 17 Syys 2015, 13:52
Olen lapsesta saakka nähnyt erilaisia olentoja, milloin mitäkin, enkä ole niitä sen kummemmin lokeroinut, koska yritän ottaa kokemukset vastaan mahdollisimman puhtaina, ilman mitään aiempaa kontekstia tai oletuksia. Musta on silti tosi viihdyttävää ja mukavaa pohtia teorioita siitä, että mitä ne olennot voisivat olla, tai miksi ne näyttäytyvät. Mihinkään ratkaisuun ei sinänsä tarvitse päätyä. Voihan olla, että olen vaikka ihan sekaisin. Tai sitten en.
Mun suosikkipoppoota ovat nk. luonnonhenget. Eli kutsun niitä tuolla nimellä siksi, että vastaavanlaisia ei ole vielä esiintynyt muualla, kuin metsissä. En vieläkään tiedä, että mitä ovat miehiään. Muistan nämä luonnonhenget jo ihan varhaislapsuudesta. Ovat pienikokoisia "tyyppejä", joilla on erittäin selkeä luonto- ja maayhteys. Ihmismäisiä, lyhyitä ja todella hoikkia, säteilevät harmonista energiaa, eivät pelota yhtään
Nämä tyypit ovat näyttäytyneet paljaalle silmälle ainoastaan kerran. Kerrompa sen kokemuksen:
Olin edellisen poikaystäväni vanhempien luona käymässä. Menimme sinne bussilla, ja heti, kun bussin ovet avautuivat, tunsin ja haistoin paikalla samankaltaisen hyvän energian, kuin vanhempieni mökillä. Asetuimme taloksi, kun tarkoitus oli siis viettää muutama päivä siellä maaseudulla. Eksäni äiti kertoi minulle, että talon läheltä on löytynyt kivikautinen leiri, ja jonkin verran vanhoja esineitä muinaisilta ajoilta. Sitten sain kuulla kokemuksen, joka oli tapahtunut eksälleni tämän ollessa lapsi. Kuulemma hän oli ollut ulkona erään lähteen liepeillä leikkimässä, ja oli juossut kotiin ihan haltioissaan. Äiti oli kysynyt pojalta, että mitä oikein oli tapahtunut, ja poika sanoi istuneensa lähteen vieressä, ja kuulleensa ympäriltään sipinää ja supinaa. Halusin tietenkin heti, että ex näyttää mulle sen lähteen, jotta voin tutkiskella kyseisen paikan fiiliksiä. Lähdimme kävellen metsään. Jonkin matkaa astuttuamme ex katosi johonkin, eikä ilmottanut itsestään, vaikka huutelin hänen nimeään. Sitten maa jalkojeni alla näytti liikkuvan erittäin omituisesti. Oli siis talvi ja hanget, mutta siinä paikassa, jossa kävelimme, ei jostain syystä ollut lunta. Maassa olevat lehdet ja kuivat oksat vilisivät silmissäni, ja metsä muuttui omituiseksi. Eli tajusin olevani yhä samassa metsässä, mutta silti se ei ollut enää ihan sama metsä, kuin hetkeä aikaisemmin. Sitten aloin nähdä pieniä laihoja hahmoja, joita luulin ensin pensaiksi tai vitsoiksi. Hapuilin niitä käsilläni, koska ne näyttivät niin aidoilta, että pelkäsin käveleväni niitä päin. Muodot kuitenkin terävöityivät, ja hahmot alkoivat muistuttaa laihoja ihmisiä, jotka hehkuivat aavistuksen verran vaaleankeltaista valoa. Typeryyttäni yritin tarttua niihin, mutta ne olivat niin nopeita, etten saanut niitä kiinni. Vaistosin, että ne tiedostivat läsnäoloni, ja olivat siksi kerääntyneet ympärilleni. Sitten hahmot katosivat äkisti, astuin ulos aukiolta, ja eksäni seisoi vähän matkan päässä minusta, ja vaikutti huvittuneelta. Hänen sanojensa mukaan olimme juuri ylittäneet lähteen, ja olin jäänyt sinne duunaamaan jotain hyvin omituista, enkä ollut nähnyt tai kuullut häntä, vaikka hän oli ollut koko ajan muutaman metrin päässä minusta.
Olen pohtinut sellaista teoriaa, jospa luonnonhenget olisivatkin esi-isiemme henkiä muinaisilta ajoilta. Se selittäisi hahmojen lyhyen, hoikan ja "suttuisen" ulkomuodon, sekä viban aivan uskomattoman vahvasta ja harmonisesta luontoyhteydestä. Olen kokenut vastaavanlaisten olentojen läsnäoloa myös vanhempieni mökillä, jonka lähistöltä on kanssa löytynyt kivikautisia leirejä.
Toisinaan mulla on tapana vain istua hiljaa metsässä, ja kuunnella ympäristön ääniä. Jossain vaiheessa, kun tunnen, kuinka metsä tavallaan "hyväksyy minut", eli luultavasti vain oma varautuneisuuteni ja jännitykseni lähtee, kuulenkin sipinää ja supinaa, ja ikään kuin pienten askeleiden ääniä, jotka tulevat minua kohti. Joskus myös laulan hiljaa ja rauhallisesti (laulaminen on ollut aina tärkrä harrastus), ja erityisesti silloin tunnen luonnonhenkien läsnäolon, ikään kuin musiikki vetäisi niitä puoleensa.
Joku voi halutessaan pitää mua psykoottisena tai hulluna, sitä iloa en kiellä keneltäkään. Kokemukseni voi myös uskoa todeksi, minulle ne ainakin ovat tosia, vaikka en itsekään oikein tiedä, että mistä niissä edes on kysymys. Luonto on aina ollut mulle pyhä hyvän mielen paikka ja koti, jossa mun ei tarvitse pelätä, kuin ehkä ihan hiukan karhuja ja susia, -syystäkin Tuliko teille mieleen mitään omia kokemuksia luonnonhengistä, tai keksiikö joku jonkin selityksen tapahtuneelle? Hyvää syksyä! Ja kannattaa käydä raikkaassa metsässä poimimassa sieniä ja puolukoita
Mun suosikkipoppoota ovat nk. luonnonhenget. Eli kutsun niitä tuolla nimellä siksi, että vastaavanlaisia ei ole vielä esiintynyt muualla, kuin metsissä. En vieläkään tiedä, että mitä ovat miehiään. Muistan nämä luonnonhenget jo ihan varhaislapsuudesta. Ovat pienikokoisia "tyyppejä", joilla on erittäin selkeä luonto- ja maayhteys. Ihmismäisiä, lyhyitä ja todella hoikkia, säteilevät harmonista energiaa, eivät pelota yhtään
Nämä tyypit ovat näyttäytyneet paljaalle silmälle ainoastaan kerran. Kerrompa sen kokemuksen:Olin edellisen poikaystäväni vanhempien luona käymässä. Menimme sinne bussilla, ja heti, kun bussin ovet avautuivat, tunsin ja haistoin paikalla samankaltaisen hyvän energian, kuin vanhempieni mökillä. Asetuimme taloksi, kun tarkoitus oli siis viettää muutama päivä siellä maaseudulla. Eksäni äiti kertoi minulle, että talon läheltä on löytynyt kivikautinen leiri, ja jonkin verran vanhoja esineitä muinaisilta ajoilta. Sitten sain kuulla kokemuksen, joka oli tapahtunut eksälleni tämän ollessa lapsi. Kuulemma hän oli ollut ulkona erään lähteen liepeillä leikkimässä, ja oli juossut kotiin ihan haltioissaan. Äiti oli kysynyt pojalta, että mitä oikein oli tapahtunut, ja poika sanoi istuneensa lähteen vieressä, ja kuulleensa ympäriltään sipinää ja supinaa. Halusin tietenkin heti, että ex näyttää mulle sen lähteen, jotta voin tutkiskella kyseisen paikan fiiliksiä. Lähdimme kävellen metsään. Jonkin matkaa astuttuamme ex katosi johonkin, eikä ilmottanut itsestään, vaikka huutelin hänen nimeään. Sitten maa jalkojeni alla näytti liikkuvan erittäin omituisesti. Oli siis talvi ja hanget, mutta siinä paikassa, jossa kävelimme, ei jostain syystä ollut lunta. Maassa olevat lehdet ja kuivat oksat vilisivät silmissäni, ja metsä muuttui omituiseksi. Eli tajusin olevani yhä samassa metsässä, mutta silti se ei ollut enää ihan sama metsä, kuin hetkeä aikaisemmin. Sitten aloin nähdä pieniä laihoja hahmoja, joita luulin ensin pensaiksi tai vitsoiksi. Hapuilin niitä käsilläni, koska ne näyttivät niin aidoilta, että pelkäsin käveleväni niitä päin. Muodot kuitenkin terävöityivät, ja hahmot alkoivat muistuttaa laihoja ihmisiä, jotka hehkuivat aavistuksen verran vaaleankeltaista valoa. Typeryyttäni yritin tarttua niihin, mutta ne olivat niin nopeita, etten saanut niitä kiinni. Vaistosin, että ne tiedostivat läsnäoloni, ja olivat siksi kerääntyneet ympärilleni. Sitten hahmot katosivat äkisti, astuin ulos aukiolta, ja eksäni seisoi vähän matkan päässä minusta, ja vaikutti huvittuneelta. Hänen sanojensa mukaan olimme juuri ylittäneet lähteen, ja olin jäänyt sinne duunaamaan jotain hyvin omituista, enkä ollut nähnyt tai kuullut häntä, vaikka hän oli ollut koko ajan muutaman metrin päässä minusta.
Olen pohtinut sellaista teoriaa, jospa luonnonhenget olisivatkin esi-isiemme henkiä muinaisilta ajoilta. Se selittäisi hahmojen lyhyen, hoikan ja "suttuisen" ulkomuodon, sekä viban aivan uskomattoman vahvasta ja harmonisesta luontoyhteydestä. Olen kokenut vastaavanlaisten olentojen läsnäoloa myös vanhempieni mökillä, jonka lähistöltä on kanssa löytynyt kivikautisia leirejä.
Toisinaan mulla on tapana vain istua hiljaa metsässä, ja kuunnella ympäristön ääniä. Jossain vaiheessa, kun tunnen, kuinka metsä tavallaan "hyväksyy minut", eli luultavasti vain oma varautuneisuuteni ja jännitykseni lähtee, kuulenkin sipinää ja supinaa, ja ikään kuin pienten askeleiden ääniä, jotka tulevat minua kohti. Joskus myös laulan hiljaa ja rauhallisesti (laulaminen on ollut aina tärkrä harrastus), ja erityisesti silloin tunnen luonnonhenkien läsnäolon, ikään kuin musiikki vetäisi niitä puoleensa.
Joku voi halutessaan pitää mua psykoottisena tai hulluna, sitä iloa en kiellä keneltäkään. Kokemukseni voi myös uskoa todeksi, minulle ne ainakin ovat tosia, vaikka en itsekään oikein tiedä, että mistä niissä edes on kysymys. Luonto on aina ollut mulle pyhä hyvän mielen paikka ja koti, jossa mun ei tarvitse pelätä, kuin ehkä ihan hiukan karhuja ja susia, -syystäkin
Tuliko teille mieleen mitään omia kokemuksia luonnonhengistä, tai keksiikö joku jonkin selityksen tapahtuneelle? Hyvää syksyä! Ja kannattaa käydä raikkaassa metsässä poimimassa sieniä ja puolukoita