En kyllä Hartsa enää muista, mitä olin aikeissa selittää sen pitemmän kaavan mukaan. Muistan kyllä, että jotain kirjoittelin pitkät pätkät ja sitten päädyinkin lyhyempään versioon.
Muutoin kaikkeen edelliseen: Ihminen tuntuu tarvitsevan aina sen annoksen mystiikkaa pyrkiäkseen eteenpäin. Se on meihin jokseenkin sisäänrakentuneena. Olemme siis jonkinlaisia kehitysrobotteja. Tunteet ovat se, mikä ihmistä ajaa johonkin suuntaan. Ihmisen tunneskaala on aika mittava ja sitten kuitenkin tämän tästä saa huomata, että osalla ihmisistä ei ole paletissaan kuin itsesääli ja ylimielisyys. Osalla ei sitäkään. Kaikki siis palaa aina siihen samaan, että olisimme täällä suorittamassa jokainen meille annettua tehtävää ja meillä on syntyessämme mukana kaikki se, jonka turvin meidän on tarkoitus "arvoituksemme" ratkaista. Muilla voi olla meidän arvoitukseemme vaikka kuinka monenlaisia ratkaisuja, mutta kenenkään muun ratkaisu ei ole validi meidän kohdallamme. Kortensa kekoon on kannettava, mutta kenen kekoon ja minkä hyväksi? Itse hylkään kylmästi myös väittämän, että meidän on vain suoristettava selkärankamme ja jatkettava maallista puurtamista, jotta olisimme riittävän arvoisia. Jokaiselle on tapansa ja niillä, joilla ei jonkun mielestä ole selkärankaa, on vain keskeneräisiä toimia vielä toistaiseksi. Eli ts. jokainen arvoonsa niine kurimuksineen kuin itse kenelläkin on. Tietysti arvo myös niille, joilla tuntuvat kurimukset olevan kukistetut ja elämänhallinta hanskassa. He etsivät toisenlaista totuutta.
Ja vielä hyvästä ja pahasta: Pakotetaanko meidät olemaan pahoja, jotta ihmiskunta löytäisi uutta? Jotta ihmiskunta kääntyisi katsomaan itseään sisäänpäin eikä vain peilikuvaansa, Jumalaa, joka on kaikessa täydellinen, ja jonka sisään meillä on pääsy, mutta jota emme sitäkään näe todellisena sen helpon saavutettavuuden vuoksi vaan me luomme mitä monimutkaisimpia malleja saavuttaaksemme tunteen, että olemme löytäneet tavan. Keinon. Ratkaisseet arvoituksen.
Ihmisen olemassaolo on paradoksi, jonka ihminen on luonut, vai Jumala, löytääkseen ajan, määrittääksen olemassaolonsa ajassa peilaten.
Kanavointi on kuin madonreiän luomista, joskus osuu oikeaan, monesti ei, matka on aina riski eikä lopussakaan aina kiitos seiso. Ihminen on suuruudenhullu, kriisissä pienuutensa ja merkityksensä kanssa, kuvittelee löytävänsä aina perimmäisen totuuden vain huomatakseen ettei sellaista voi olla, sillä se avaisi kaikkeuden punoksen, jonka sidosaine on tietämättömyys. Vai onko? Niin suuruudenhullu, että kuvittelee tarvitsevansa oman totuutensa löytääkseen perille. Niin suuruudenhullu, että kuvittelee, että ei tarvitse mitään, missään, mihinkään, kun vain tekee työnsä päivästä toiseen, maksaa laskunsa, on osa rakennelmaa ja näin lunastaa itsensä vapaaksi, arvoisaksi, mistä?
Voihan olla niin, että meidät on "tuomittu" tutkimaan kaikki mahdollinen, jotta EMME löytäisi totuutta, joka olisi vahingollinen... kenelle?
Itse olen ihan iloinen siitä, että silloin tällöin joku viisas mies syöttää tajuntaani kuvia tai tekstiä kuin ykköstä ja nollaa, josta sitten minulle hahmottuu taideteos, sanoma, viesti, jonka voin kielellisesti tai kuvallisesti ilmaista. En yhtään aina ymmärrä, mihin näillä syötteillä pyritään, mutta toisaalta on minulle kyllä kerrottu, että vielä ei ole aika. Olen onnellisen hullu, hullun onneton ja pienistä ihmeistä suuri, suurista pieni. Kaunista on männynneulasessa roikkuva kylmä marraskuinen vesipisara. Sillä voi olla henkensä tai olla olematta, maailman kokonaisuuden kannalta se ei ole mitään, kuten en minäkään, mutta olen silti typerän onnellinen siitä, että tajuan tuollaisen pienen ihmeen olevan niin kaunis ja suuri, että sen tajuaminen itsessään tekee minustakin kauniin ja suuren. Kenelle?
Jos joku keksii, mitä tuolla kaikella yritän sanoa, tai mihin pyrkiä, niin voi valaista asiaa minullekin.
Nimim. Iltavaahtoa