ViestiKirjoittaja Mejnour » 30 Heinä 2014, 13:31
Itse ajattelen niin, että mikäli elämällä olisi tarkoitus, olisi oltava itsestään tietoinen ja siis persoonallinen luoja-olento, joka on tämän tarkoituksen määrittänyt. Niin kuin ihminen valmistaa tuolin voidakseen istua sillä, niin että tämä istuminen on tuolin tarkoitus, samoin Jumala on valmistanut ihmisen täyttämään jotain tiettyä tarkoitusta. Mikäli taas maailmalla ja ihmisellä ei ole persoonallista luojaa, jonka toimintaa ohjaisivat tavoitteelliset pyrkimykset, elämällä ei voi olla mitään tarkoitusta. Jos ihminen on evoluution tuote, eikä tämä evoluutio ole itsestään tietoinen prosessi tai itsestään tietoisen olennon ohjaama, ei sen kautta voida hahmottaa mitään tarkoitusta elämälle. Toisin sanoen, tarkoitukset tulevat maailmaan vain sellaisen olennon kautta, joka toimii tavoitteellisesti. Kaikki, mitä ei ole luotu (valmistettu) tietyn pyrkimyksen ohjaamana, on vailla tarkoitusta.
Itse en usko, että maailma ja ihminen olisivat luotuja. Uskon, että maailma ja ihminen ovat kehittyneet luonnollisten prosessien kautta, eivätkä nämä prosessit ole päämäärähakuisia, teleologisia. Maailmalla ja elämällä ei siis ole mielestäni mitään ennaltamäärättyä tarkoitusta.
Kuitenkin, ihminen on siitä merkittävä olento, että hän kykenee (tällaisen oletetun luoja-olennon tavoin) ymmärtämään oman olemassaolonsa ja toimimaan tavoitteellisesti: antamaan teoilleen tarkoituksen. Sinänsä minusta ei tunnu ihmeelliseltä, että tällainen olento kerran on kääntynyt myös itseään kohti ja alkanut kysyä oman elämänsä tarkoitusta. Tämä kysymys on kuitenkin mielekäs vain sellaisessa uskomusjärjestelmässä, johon kuuluu myös sen edellyttämä korkeampi luoja-olento. Ajatuksena nähdäkseni on, että elämällä (samoin kuin kaikilla maailman tapahtumilla ja ilmiöillä) on tämän olennon asettama tarkoitus, ja me joko emme voi tuntea tätä tarkoitusta ("tuntemattomat ovat Jumalan tiet") tai voimme saada sen selville tavalla tai toisella.
Mielestäni on erityisen mielenkiintoista, että elämän tarkoituksen kysymys liittyy niin vahvasti elämän merkityksellisyyden kokemukseen: kysytään, miksi elää, jos elämällä ei ole tarkoitusta. Mutta eikö elämä vailla ennalta-asetettua tarkoitusta voi olla mielekäs? Jostain syystä tarkoituksettomuus on usein tunnetasolla riittämätön. Itse olen kuitenkin huomannut seuraavaa: mitä enemmän ajattelen elämää ja maailmaa, sitä epävarmemmaksi tulen ja sitä vähemmän koen sen merkityksellisenä. Mutta mitä enemmän toimin maailmassa, tähän toimintaani uppoutuneena, sitä vähemmän kiinnitän huomiota koko asiaan (elämääni kokonaisuutena) ja sitä syvemmin puolestaan tunnen oman elämäni merkityksellisyyden jokaisessa teossani, itse elämässä. Itse-tietoisuus on voimakas ja vaarallinen asia, joka toisaalta avaa ihmiselle ainutlaatuisia olemassaolon mahdollisuuksia, mutta toisaalta repii hänessä auki kammottavia järjen ja tunteen kuiluja, joita saattaa olla vaikea kestää (tästä kenties johtuvat usein esiintyvät ajatukset siitä, kuinka tieto lisää tuskaa ja kuinka yksinkertaisuus ja lapsenomaisuus liittyvät vahvasti onnellisuuteen). Kissa on tyytyväinen elämään, kun se makaa päivät auringossa ja metsästää yöt. Ihminen on vaativainen eläin, joka tahtoisi olla enemmän kuin on: hän tahtoisi olla rakkaudella ja tarkoituksella luotu, ainutlaatuinen olento, jonka elämä on täynnä salattua tarkoituksellisuutta.
Mielestäni täälläkin usein esiintyvä ajatus "elämän tarkoitus on elää" tulee lähelle omaa näkemystäni. Mutta tämä on aforistinen ilmaisu, jota ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti. Tarkemmin, mutta kenties vähemmän runollisesti, muotoilisin asian seuraavasti: Elämällä ei ole tarkoitusta, mutta voimme itse elämisestä löytää merkityksen ja täyttymyksen tunteen, joka tekee elämästä mielekästä.