Oletteko koskaan ajatelleet elämän haurautta? Kuinka pienestä se loppujenlopuksi on kiinni, että katkeaako se lanka joka pitää meidät täällä toisella puolella. Kuka tahansa meistä voi kohdata sairauden jota ei voi parantaa vaan se johtaa kuolemaan. Joku voi kaatua epähuomiossa pihakiveen tai huolimaton autoilija saattaa ajaa päältäsi. Minä olen ainainen pelkääjä. Jos jotain pientäkäkin poikkeamaa löytyy kehostani niin pelkään pahinta. Tällähetkellä on ollut rajua yskimistä pitkin päivää viikon tai kaksi. Tottakai pelkään pahinta mahdollista joka voisi tapahtua.

Me kaikki pidämme itseämme elämämme päähenkilöinä. Sitä ajattelee, että elää vanhaksi ja kuolee tyytyväisenä elämäänsä vaikka tuskin näin on. Mieti, mitä jos kuolema oikesti kohtaa ennen ensimmäistä rakkautta, avioliittoa, lasta tai mitä tahansa mitä haluaisit elämässäsi saavuttaa. Eihän näiden asioiden poteminen ole hyväksi, mutta se on silti fakta. Elämän lanka voi katketa minä päivänä tahansa ja tämän tajusin tänään oikein syvällisesti. Sen tiedostaa alitajunnassaan ennen kun tapahtuu jotain sellaista, että sen todella tajuaa, että onnellinen loppu saattaakin olla vain kaunis kuvitelma. Sitä voi kuolla todella likaisesti todella nuorena.

Olen päättänyt, että elän elämäni kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Mihinkään typerään en rupea, mutta en estele itseäni asioissa mitä haluan. Jos se tuntuu nyt hyvältä se kannattaa tehdä. Jokupäivä voi tulla se hetki, jolloin se on jo mahdotonta.

Enpä ole pahemmin ajatellut. Mikään selviö se ei ole, että vanhaksi eläisi, mutta en kanna turhaan huolia näistä asioista. Toki, kun lukee lehdistä kaikenmaailman puukotuksista sun muista sitä saattaa ajatella, että yhtä hyvin voisi itse olla uhrin tilalla. Mutta ei se paljoa huoleta, enkä jaksa uhrata jokapäiväisiä ajatuksia sille jos nyt jotain tapahtuu.

Enemmän pelkään halvaantumista tjsp. Ei sitä kuolleena tiedä mitä on menettänyt ja mitä on jäänyt tekemättä. (Huom. Uskon siis että kuollessa lakataan olemasta eikä ole mitään kuolemanjälkeistä elämää.) Esim. Sitten halvaantuneena jäisi niin paljosta paitsi ja tiedostaisi sen tietenkin.

Itse ajattelen aina, että voin kuolla minä hetkenä hyvänsä, mutta se olisi hyvin epätoden näköistä.

itse en edes usko että elän vanhaksi... sinänsä hyvä. mite pikemmin täältä pääsee pois sitä parempi.

Itse en pelkää kuolemaa ja ajattelen, että kun kuolen, niin sitten kuolen ja mielestäni se on tarkoitettu tapahtuvan niin kuin se sitten tapahtuu. En kuitenkaan murehdi kuolemaa sen enempää vaan keskityn enemmänkin nykyhetkessä elämiseen ja nauttimiseen.

Minä uskon, että olemme itse kukin päättäneet jo ennen syntymää kuolinhetkemme.. Tosin uskon myös, että joskus on lähdettävä aikaisemminkin kuin on suunnitellut, tai myöhemmin. Minulle on aika sama kuolenko vanhana vai nuorena, mutta haluaisin kuitenkin saada jotain aikaiseksi ennen sitä, ettei elämäni ole ollut ns."turha". Haluaisin siis tehdä sitä, mihin minut on tarkoitettu, ennen kuolemaani. Ja tosiaan enemmän pelkään kuitenkin sitä, miten kuolen, kuin sitä, että milloin kuolen. Eniten kuolemassa hirvittää ja pelottaa omaisten ja läheisten suru, jota en heille suin surminkaan soisi koettavaksi. Yritän parhaani jotta vanhempani eivät joutuisi minua hautaamaan.

Elän jokaisen päivän ajatellen positiivisesti, en oikeastaan osaa olla pessimistinen, tai jos olen, niin se kestää vain hetken. Joskus naureskeltiin äidin kanssa, kun kive kovaan väitin, etten minä pystyisi sairastumaan masennukseen, sillä en jaksaisi olla masentunut kuin hetken ajan ja sitten kyllästyisin siihen. Eli iloisin mielin ja hymy persiissä tätä maapalloa tallaan ja teen parhaani että kanssaihmisillä ja eläimillä olisi hyvä olla. Jos kuolen nuorena, vaikka huomenna, tiedän ainakin, että tein parhaani ja elin kuten halusin.

Olen ajatellut kuolemaa ehkä vähän liikaakin koska olen pieneen ikääni nähden kohdannut aivan liikaa läheisten kuolemia...... Niinkään en ole omasta hengestäni huolehtinut mutta esimerkiksi äidistä ja mummosta olen ollut jopa sairaalloisen huolissani, sairaalloisella tarkoitan sitä että olen käynyt puhumassa siitä koulukuraattorille, enolle ja vähän kaikille jotka koen turvallisiksi kuuntelijoiksi. Isäni kuoleman jälkeen noin vuoden ajan joka kerta kuin menin nukkumaan murehdin äitini hengen puolesta noin tunnin ajan. Elikkä siis pelkäsin yli kaiken että menettäisin äitini, ainoan turvani.... Sitten jossain vaiheessa taas pelkäsin mummoni puolesta, tarkkaa syytä en tiedä. Ja taas noin vuosi sitten pelkoni iskivät jälleen, aloin vain taas pelkäämään äitini puolesta kun hän polttaa niin paljon tupakkaa, polttanut 30 vuotta : /
Se vaihe meni sitten ohi ja olen nyt noin vuoden elänyt täysin ilman pelkoja mutta nyt taas tuntuu että ne olisivat pikkuhiljaa tulossa takaisin. Ehkä olen rankan elämän kokenut mutta onneksi omaan hyvän itsetunnon joten en ole aivan heti angstaamassa pikku vastoinkäymisistä.

Kiitos jos jaksoitte lukea avautumiseni.

Minua ei niinkään haittaisi kuolla yhtäkkiä, mutta jos se olisi väistämätön tapahtuma jonka ajankohdan tietäisin. Parhain esimerkki tästä on sairaus - jotain parantamatonta joka johtaa varmaan kuolemaan. Mitä enemmän elinaikaa sen pahempi.

Toinen olisi toki jos keholle tapahtuisi jotain peruuttamatonta, kuten joku elin pettäisi eikä sitä voisi korvata.

Vielä tuli mieleen sellainen asia, että kyllä sapettaisi jos tosiaan kuolisin ihan yks kaks vaikka huomenna ja en olisikaan sanonut läheisilleni niitä asioita joita olisin haluunut. Sikäli "hitaasti" kuolemisessa (sairaus tms.) on plussansa, eli kerkiäisi hoitaa keskeneräiset asiat loppuun ja sanoa edes kerran elämässään läheisilleen, kuinka tärkeitä he minulle ovat olleet ja kuinka olen siitä kiitollinen. Tietysti, jos elää joka päivän kuin se olisi viimeinen ja hyvästelisi ystävänsä aina kuin viimeistä kertaa, niin ei se kerta rykäsyllä lähtökään ahdistaisi niin kovin.

En juurikaan mieti kuolemista enää nykyään. Toisinaan kyllä kauhistuttaa ajatus siitä miten poikani kävisi jos kuolisin äkillisesti, mutta muuten en pahemmin suo ajatusta pois lähtemiselle.

Koetan elää niin, että minulla ja läheisilläni on hyvä olla ja etten kantaisi kaunaa tai olisi riidoissa kenenkään kanssa. Tavallaan mikä hyvänsä hetki olisi sitten hyvä hetki lähteä kun ei olisi mitään selviteltävää. En tosin usko lähdön tulevan ennen kuin olen saanut selville mikä tehtäväni täällä on, olettaen että sellainen on.

Se on kyllä ihan totta, että koskaan ei tiedä milloin jotain käy.. Toisaalta näin on hyvä .. minäkin murehin yhessä vaiheessa vähän väliä, että mitä jos saa jonkun taudin tms. mutta nykyään sitä vaan ajattelee, että sehän on osa tätä elämää.. tietenkin toivon ettei itselleen tai läheisille ihmisille tulisi mitään vakavaa tautia, mutta ei sitä jaksa kokoajan murehtia... eikö elämä ole elämistä varten ... "käymään vaan tänne tultiin eikä olemaan"

Kuten monet ovatkin kuulleet: "eilinen on menneisyyttä, huominen on arvoitus, mutta tämä hetki tässä on lahja."

Mulla on ainakin kamala kuoleman pelko. Oli sitten kyse pienestä haavasta tai vaikka normaalista flunssasta niin pelkään että kuolen pian tai sairastun jotenkin vakavasti varsinkin paapan taistelu syövän kans ja ne sen viimeiset päivät syöpyi niin pahoin mieleen et varmaan senkin takia pelkään koko ajan

Samaten, itsekkin pelkään melkein aina jonkun pienemmän sairauden johtavan vakavampaan.

^Tavalliseen flunssaan voi toki kuolla, mutta harvemmin nyky-yhteiskunnassa. Sen takia ne flunssarokottetkin on olemassa. Pistää kehon jaksamaan ylimääräistä rasitusta.

Enemmän kuolemassa se, että miten muut reagoisivat tilanteeseen. Sitä kun ei halua aiheuttaa turhaa mielipahaa kenelleekään. :/

Minulle on tullut viimeaikoina pakkomielle ajatella omia hautajaisiani... Ajattelen oikeastaan joka päivä minkä kappaleen tahtoisin soimaan hautajaisiini ja ketä ihmisiä tahtoisin tulevan sinne yms. En tiedä onko tämä normaalia mutta itseäni lähinnä ahdistaa kun koko ajan tulee ajatelleeksi kuolemaa : /

Tuleehan noita välillä pähkäiltyä. Suurin osa meistä elää täällä sillä asenteella että eihän mulle mitään käy mutta muille näköjään sattuu kaiken näköstä. Luemme esimerkiksi lehdestä että 5 kuoli tasoristeys onnettomuudessa ja ajattelemme että olipas niillä paska säkä ja kauhistelemme asiaa. Muutenkin oma kuolema tuntuu kaukaiselta ajatukselta,jollekin muulle sattuu mutta minulle ei. Pitäs elää jokainen päivä niinkuin se ois viimeinen niinhän sitä sanotaan mutta tosiasiassa sitä kukaan niin elä. Sitten välillä kotona ennen nukkumaan menoa meille tulee nämä kuoleman asiat mieleen . Asian saattaisi tietysti muuttaa se että itselle sattuisi jotain ja selviäisi siitä hengissä. Siten luultavasti oma elämä saisi aivan uudenlaista sisältöä ja sitä oppisi arvostamaan elämää ja sitä että on terve. Ehkäpä sen jälkeen osaisi myös arvostaa läheisiä ihmisiä enemmän, eikä olisi aina että "mulle kaikki heti nyt oon kultalusikka suussa syntynyt". Nykyään tuntuu että ihmisille on tärkeää että on hienot autot ja kämpät ja muutakin tilpehööriä niin perkeleesti, ja muutenki elämä tuntuu pyörivän kaiken krääsän ympärillä. Läheiset ja oma elämä + terveys on itsestään selvyys. Tietysti ei saisi yleistää mutta Itsellä ainakin olisi näissä asioissa peiliin katsomisen paikka. Anteeksi jos loukkasin kommenteillani jotakin jollain kierolla tavalla, mutta tämä on minun näkemykseni tästä nyky menosta.

Aqua vitae kirjoitti:Enemmän kuolemassa se, että miten muut reagoisivat tilanteeseen. Sitä kun ei halua aiheuttaa turhaa mielipahaa kenelleekään. :/

Sitä mahtaa mitettiä, mutta jokainen meistä on oman elämän päähenkilö, joten en usko kenenkään olevan niin epäitsekäs, että välttelisi kuolemaa omaisten surun takia.

Regendos kirjoitti:

Aqua vitae kirjoitti:Enemmän kuolemassa se, että miten muut reagoisivat tilanteeseen. Sitä kun ei halua aiheuttaa turhaa mielipahaa kenelleekään. :/

Sitä mahtaa mitettiä, mutta jokainen meistä on oman elämän päähenkilö, joten en usko kenenkään olevan niin epäitsekäs, että välttelisi kuolemaa omaisten surun takia.

Itse vältin oman itsemurhan (joo säälittävää -__-) omaisten avulla. Miettisin yöt ja päivät miten toteutan ja missä, mutta olin niin pahassa masennuksessa ja epätoivossa, etten aluksi ajatellut muita lainkaan. Jäähyväiskirjettä kirjottaessa tajusin tilanteen, ja rupesin miettimään mitä muut ajattelevat, ja kuinka paha olo heille tästä tulee, enkä halunnut samaa oloa kellekkään muulle, enkä halunnut kenenkään syyttävän itseään. Noh kirje jäi sitten siihen ja rupesin pikkuhiljaa nauttimaan elämästä enkä enää edes ajattele kuolemaa. Koitan elää tätä elämää täysillä, juurikin sen takia, että koskaan ei voi tietää milloin on se viimeinen päivä. Lähes joka päivä soittelen ystäville, vanhemmille ja läheisimmille sukulaisille kyselen kuulumisia ja välitän tiedon, että jokainen heistä on minulle tärkeä jotta he sen tietävät jos minä täältä äkillisesti lähtisin.
E: Joku mietti omia hautajaisiaan, itse olen sen päättäny, että kun joku päivä täältä lähden niin otan polttohautauksen, ja hautajaisissani jotka tulevat olemaan erittäin pienet ja vaatimattomat, soitetaan Led Zeppelinin - Stairway to heaven. (En ole uskollinen joten en halua mitään suuria hautajaisia)