Jos seuraavaa aamua ei näkisikään

[Werttinen]

Meikasta kylla karmiva ajatus etta sita vaan lahtee eika tiedosta enaa yhtaan mitaan... niin se vaan taitaa olla pistaa vaan ihmetyttaan etta miksi tammoista elamaa saadan kokea ja sitten ei koeta enaa mitaan ite uskon etta kuolen ennen aikojani puukotukseen tjsp.. on kaynyt jo 2 kertaa puukotus kuolema lahella.

[DonHessu]

Enemmän pelkään halvaantumista tjsp. Ei sitä kuolleena tiedä mitä on menettänyt ja mitä on jäänyt tekemättä. (Huom. Uskon siis että kuollessa lakataan olemasta eikä ole mitään kuolemanjälkeistä elämää.) Esim. Sitten halvaantuneena jäisi niin paljosta paitsi ja tiedostaisi sen tietenkin.

Sama juttu mulla, en halua miettiä millaista olisi elää kauan koneen varassa...

Mutta toki on pari juttua mitkä on must-do ennenku kuolee.

Mulle yks näistä on laskuvarjohyppy. En tiedä miks, mut tää on aivan "must experience at least once in lifetime" homma. Toivottavasti joskus onnistuu.

[Jaarno]

Itsellä on myös tuolla "must do" listalla laskuvarjohyppy. Benjihyppykin olisi tarkoitus tehdä joskus. Nuo lähinnä sen takia että pelkään korkeita paikkoja ja haluan voittaa pelkoni.

[viltsu]

Minullakin on tuo laskuvarjohyppy joskus tulossa. Isäpappa lupasi kustantaa sitten kun täytän 18.

[Aurelia]

Enemmän kuolemassa se, että miten muut reagoisivat tilanteeseen. Sitä kun ei halua aiheuttaa turhaa mielipahaa kenelleekään. :/

Sitä mahtaa mitettiä, mutta jokainen meistä on oman elämän päähenkilö, joten en usko kenenkään olevan niin epäitsekäs, että välttelisi kuolemaa omaisten surun takia.

Aivan...ja taas toisaalta, jos on todellakin niin, että pelkää kuolemaansa vain siksi, että omaiset surisivat sitä niin onkohan se elämä elämisen arvoista ylipäätään?

Ja sitten vielä sekin, että vaikka tietää olevansa monelle tärkeä, niin minä ainakin uskon kaikkien lähipiirissä kuitenkin selviytyvän elämässä eteenpäin vaikka kuolisinkin. En ole ihan niin merkityksellinen, että jäisivät kaikki suruun vellomaan vuosikausiksi. Normaali suruaika on asia joka kuuluu elämään, ja jonka valtaosa jossain vaiheessa joutuu kokemaan. En pidä sitä loppujen lopuksi asiana jolta tulisi ehdottomasti varjella läheisiä.

Jos vaikka saisin kuulla sairastavani jotakin kivuliasta ja voimakkaasti rappeuttavaa tautia jonka vuoksi joutuisin makaamaan vuosikaudet sairaalassa, ottaisin todennäköisesti oman henkeni, vaikka se tuntuisikin pahalta läheisistä, jotka ehkä toivoisivat voivansa valmistautua lähtööni pitkän kaavan kautta. Tähän mielipiteeseen toki vaikuttaa viereltä seurattu syöpään hiipuminen mikä oli erittäin raskasta kaikille osapuolille.